Lapset 2000-luvun politiikassa

Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma on poikkeuksellisen laaja-alainen: sen valmistelussa ovat olleet mukana kaikki ministeriöt, suuri joukko kansalaisjärjestöjä ja asiantuntijoita. Opetusministeriön suojissa valmisteltu poikkihallinnollinen ohjelma muodostaa perustan hallituksen lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin politiikkaohjelmalle.

Myös terveyden edistämisen politiikkaohjelmassa lapset ja nuoret noussevat keskeiseen asemaan. Sosiaali- ja terveysministeriössä lastensuojelun kehittämisohjelma saatiin juuri päätökseen, ja valmisteilla olevassa KASTE-ohjelmassa pohditaan lapsipalveluiden laajaa remonttia.

Laajaa ohjelmatyötä edelsi yli vuosikymmenen kestänyt vilkas projektiperustainen tutkimus- ja kehittämistyö. Projekteista ohjelmiin siirtyminen viestii pyrkimyksistä hahmottaa kokonaisuuksia uusin tavoin, uusissa olosuhteissa. Tähän ovat vaikuttaneet myös hälyttävät tiedot erityisen suojelun, hoidon ja opetuksen tarpeessa olevien lasten määrän tuntuvasta lisääntymisestä.

"Erityislasten määrä lisääntynyt"

Kysymys "erityislapsista" on laaja ja monitulkintainen. Erityistä hoitoa, opetusta ja suojelua tarvitsevien lasten määrän kasvu voi johtua useista ja erisuuntaisistakin kehityskuluista. Se heijastanee yhteiskunnan polarisaatiokehitystä - ja ehkä myös herkistymistä lasten tarpeille ja oikeuksille.

"Huolipuhe" yleistyy myös silloin, kun lapsuuden tilat kapenevat; suurissa ja vaihtuvissa ryhmissä erityistarpeisiin ei voida syventyä, ja "erilaiset" tai eniten tarvitsevat erotetaan muista.

Viimesijaisen lastensuojelun kuormitukseen vaikuttavat monet tekijät - kuten pätevien sosiaalityöntekijöiden pako lastensuojelusta - sekä konkreettisen arkisen avun - kuten kotipalvelun - hupeneminen. Yhteistoiminnan hataruus aikuisten mielenterveys- ja päihdetyön- ja lastensuojelun kesken on jatkuva pulma.

Psykososiaalisen työn ikäsensitiivisyys vaatii tarkentuvaa huomiota; kasvu sikiövaiheesta täysi-ikäisyyteen sisältää dramaattisen erilaisia kehitysvaiheita.

Kokonaisnäky tulevan rakentamiseen?

Yhteiskunnan rakenteelliset murrokset ovat nyt hyvinkin samaa luokkaa kuin aikanaan teollistumisen edetessä, jolloin rakennettiin siihen soveltuvaa lapsuuden politiikkaa. Teolliseen yhteiskuntaan rakennetut etuudet ja palvelut sekä ajatus- ja toimintatavat kaipaavat uudistumista.

Murroksilla on suoria ja välillisiä vaikutuksia ihmisten aineelliseen ja mentaaliseen arkeen ja arvoihin, ja eri tavoin eri väestöryhmillä. Hyvinvointia turvaavat järjestelmät ovat siirtymävaiheen kiputilassa; vanhaa on purettu ja uusi ei ole vielä hahmollaan.

"Having - loving - being" on Erik Allardtin (1976) tunnettu kiteytys hyvinvoinnin ulottuvuuksista, jotka liittyvät sekä inhimillisiin tarpeisiin että yhteiskunnan rakenteisiin. Keskeistä on, että hyvinvointi edellyttää tyydytystä kaikissa kolmessa ulottuvuudessa. Kohonnut elintaso (having) ei yksin riitä, sillä eriarvoisuuden jyrkkeneminen on paha ongelma, jolla on monet kasvot.

Yhteisyyssuhteet (loving) niin perheessä kuin muissakin yhteisöissä tarvitsevat tilaa ja aikaa. Merkityksellisyyden kokemus (being) syntyy mahdollisuuksista tulla kuulluksi arvokkaana ihmisenä ja toteuttaa omia potentiaalejaan, yhdessä muiden kanssa, ettei vieraantuisi tai syrjäytyisi. Näitä teemoja pohditaan myös tuoreessa "Taide keskellä elämää" -teoksessa, joka kuvaa soveltavaa taidetta koko elämänkaaren aikana muun muassa sosiaali- ja terveys- sekä opetustoimen arjessa.

Näiden kolmen perusulottuvuuden keskinäiset suhteet ja nykyistä parempi tasapaino vaatisivat pohdintaa suhteessa kaikkiin lasten ja nuorten kasvuympäristöihin; perhe, päivähoito ja koulu ovat keskeisimmät jokapäiväiset ympäristöt, joihin vaikuttavat aineelliset olot, yhteisyyssuhteet ja merkityksellisyyden kokemukset. On rakennettava luovia ja sosiaalista pääomaa kartuttavia arkiyhteisöjä niin, ettei kukaan lapsi jäisi vieraaksi muille ja siten itselleenkin.

Jokelan jälkeen

Jokelan murhenäytelmän jälkeen monet arvelivat, että mikään ei ole sen jälkeen enää entisellään. Voimmeko yhteiskuntana ja yhteisöinä oppia koulusurmasta jotain pysyvää? Tragedia voi valaista todellisuuksia pintaa syvemmältä ja siten osoittaa kulttuurin sokeisiin pisteisiin, vaiettuihin tai laiminlyötyihin piirteisiin. Keskusteluissa pohdittiin toistuvasti yhteisöllisyyttä ja elämän peruskysymyksiä; tehokkaan yksilöllisen suorittamisen eetos on painanut ne sivuun. Pitäisikö meidän opiskella toinen toisiamme, kuten näyttelijä Eija Ahvo sanoi lehtihaastattelussa heti tragedian jälkeen.

Suuret rakenteelliset murrokset johtavat myös tarpeisiin pohtia, millainen yleissivistys palvelee ihmisen hyvää muuttuneissa oloissa. Ohjelmien sumasta kehkeytynee aikaa myöten kokonaisuuksia jäsentäviä kiteytyksiä, joista avautuu näköaloja pitkäjänteiselle politiikalle - jännitteitä ja ristiriitoja piilottamatta.

Marjatta Bardy
tutkimusprofessori